KESKIPISTE JA MIKROSKOOPPI

Ilkka Väätti harrastaa huomaamatonta näpistystä. Hän vie pieniä asioita sieltä ja täältä, ilman että kukaan huomaa minkään kadonneen tai joutuneen hukkaan. Uskallan väittää, että Väätti on kuvan kleptomaani eikä mahda paheelleen mitään. Älkää käsittäkö minua kuitenkaan väärin. Taiteilija itse on ensimmäisenä valmis myöntämään syyntakeisuutensa.

Ilkka Väätin maalaustaiteen metodiikka on vahvasti eklektinen. Hän poimii vaihtelevasta historiallisesta kuva-aineistosta yksityiskohtia, oikoo ja rajaa niitä, ja nostaa ne sitten oman työnsä keskiöön. Hänessä on nähty etnografi ja ihmiskunnan muistin penkoja, arkkityyppien metsästäjä. Mutta hänen tarkkuutensa ja systemaattisuutensa tulee ymmärtää myös formaalisena kuvallisena ajatteluna. Väätin lähteet voivat olla toisilleen ajallisesti ja paikallisesti kaukaisia. Katsojan onkin turha yrittää jäljittää mitään tiettyä kulttuurihistoriallista näkökulmaa, sillä hyvä kuva-aihe saa olla peräisin mistä tahansa. Hänen taiteensa logiikka löytyy alkuperäisen sisällön sijaan suurentamisen ja tarkentamisen mekanismista, kuvan tekemisen mikroskopiasta.

On huomattava, että monesti Väätin rajaama kuvaaihio on alkuperältään dekoratiivinen. Se voi olla pala lattian mosaiikkia, osa kankaan kuviointia, jokin epäolennaiseksi jäävä yksityiskohta. Yleisesti ottaen kyseessä on fragmentti ja muistutus siitä koristeellisesta runsaudesta, jonka eurooppalainen modernismi aikoinaan halusi julistaa pannaan ja hylätä. Nimenomaan tässä on yksi Väätin taiteen viehättävistä paradokseista: modernismin puhtauteen kasvatettu taiteilija salakuljettaa koristeet maalauksen keskiöön. Kielletyn hedelmän nautinto on kuitenkin puoliksi torjuttu, sillä lopputulos, suurennettu ja uudelleen organisoitu detalji naamioituu täysin sujuvasti 1900- luvun tradition jatkeeksi, geometriseksi abstraktiksi maalaukseksi.

Ristiriitaiselta vaikuttavasta lähtökohdasta huolimatta Väätti luo ehjää ja tunnistettavaa taidetta. Teosten taustalla olevien alkukuvien moni- ja eriperäisyys sulautuu ykseydeksi. Kyse ei ole pelkästä visuaalisesta - Väätin teoksilla ei ole mitään täsmällistä muotoa tai kuvaohjelmaa - vaan syvemmästä pyrkimyksestä nähdä maailman keskipisteen mahdollisuus kaikessa siinä mihin taiteilijan katse kiinnittyy. Jos Väätin metodi on kuin ihailtavasti tarkennettu mikroskooppi niin hänen henkilökohtainen näkökulmansa avautuu laajaksi kuin maa. Hyvin usein Väätin taiteen konteksti on nimenomaan maailmankuvallinen. Olisi silti yksinkertaistus selittää tämä hänen kiinnostuksellaan vanhoja karttoja ja maailmanselityksiä kohtaan ja nähdä maalaukset erilaisine historiallisine juurineen kuin karttapisteinä suuressa kokonaisuudessa. Väitän sen sijaan, että jokainen teos on omassa pakopisteettömässä läsnäolossaan paljon enemmän kuin muistuma alkuperäisestä, luvatta näpistetystä fragmentista. Jokainen teos ottaa syntyessään keskipisteen paikan ja ehdottaa maailman katsomista itsestään käsin. Näin maailmankuvan alkio on kulloisenakin hetkenä edessämme, juuri siinä missä sen näemme.

Jyrki Siukonen

MUNDUS
1993, öljyväri ja putridotempera puulle, Ø 60 cm

MUNDUS-SARJA

Ilkka Väätti on jo vuodesta 1993 työskennellyt Mundus- nimisen teossarjansa parissa. Siihen kuuluvilla teoksilla on yksi yhteinen lähtökohta: ne ovat osa taiteilijan omaa tutkimushanketta, eräänlaista visuaalista historiankirjoitusta. Teosten aiheet ovat peräisin menneisyyden ja eri maanosien kulttuurisista kuvista, joita Ilkka Väätti on käynyt läpi tuhatmäärin. Valittuaan jonkin kuvallisen yksityiskohdan tai kokonaishahmon hän lainaa sen teoksensa aiheeksi ja esittää siitä oman tulkintansa.

Päällisin puolin Väätin teokset näyttävät tiukan abstrakteilta, mutta samalla ne siis esittävät jo olemassa olevia kuvia ja ovat siinä mielessä kiinni realistisessa perinteessä. Siitäkö johtuu, että hänen työnsä tuntuvat usein jollakin tavalla tutuilta, vaikka niitä ei olisi aikaisemmin nähnyt? Osaksi tuttuus johtuu taiteilijan persoonallisesta käsialasta ja siihen liittyvistä odotuksista. Mutta toisaalta teosten muoto- ja värimaailma saattaa vaihdella täysin ennalta arvaamattomasti ja silti muistuttaa jostakin.

Mikä sai Väätin alun perin kaivelemaan menneitä? Yksi Mundus-sarjaa ennakoiva tilausteos oli Aika, aurinko ja maailma, jonka Väätti toteutti Tampereen Messukylän koululle vuonna 1992. Ajatus puhtaan abstraktion tarjoamisesta kouluympäristöön alkoi tuolloin tuntua taiteilijasta tylyltä ja hän ryhtyi etsimään kuva-aihioita koulun lähiympäristöstä. Hän valitsi Messukylän keskiaikaisesta kivikirkosta löytämänsä ikivanhat symbolit tilataideteoksensa muodolliseksi lähtökohdaksi. Ratkaisu merkitsi taiteilijan henkilökohtaisen ja systemaattisen kuvakartoituksen alkua. Samalla se merkitsi uudenlaista historiallista representaatiota, jolla oli myös pedagoginen tarkoituksensa - perinteisestihän menneisyyteen liittyviä mielikuvia on koulussakin tuotettu lähes yksinomaan kirjallisin keinoin.

Väätti on omien sanojensa mukaan kulttuurinomadi, joka on kiinnostunut arkkityyppisestä kuva-aineistosta ja kollektiivisesta muistiperinnöstä. Hän huomioi siis erityisesti sellaisia perusmuotoja, joita esiintyy erilaisissa kulttuurisissa ja historiallisissa ympäristöissä. Näillä yleispätevillä sisällöillä - ainakin Carl Jungin mukaan - on perustansa ihmisten yhteisessä alitajunnassa. Toisaalta kuva-aiheen valinta on myös yksilöpsykologinen prosessi. Se edellyttää samastumista kuvien tekijöihin, yhteyden löytämistä, samanlaista kysymyksenasettelua.

Väätin teoksia tarkastellessa ei ole mitenkään välttämätöntä tuntea niiden historiallisia taustoja. Työt toimivat itsenäisinä kokonaisuuksina ja yhtä hyvin tulkinnassa voi pitäytyä muotojen, värien ja sommitelmien kauneudessa. Mutta jos on tietoinen lähtökohtakuvien olemassaolosta, uteliaisuuden heräämistä on vaikea hillitä. Itsellekin syntyy tarve päästä primäärilähteiden äärelle. Luulen kuitenkin, että niitä katsoessakin vasta Väätin tekemä ratkaiseva rajaus ja valinta auttavat näkemään sitä, mikä muutoin jäisi historian tai oman tajunnan hämärään. Hän nostaa aiheensa lähitarkasteluun tavalla, joka tuo mieleen näkökyvyn kehittymisen: ensin on opittava katsomaan lähelle, jotta voi nähdä kauas.

Tapio Suominen